Aistimatkalla

 

Kaikki aistit auki

Selkääni sivellään. Käsiini kaadetaan jotain pehmeää, jota nuuhkaisen. Ruusun terälehtiä! ”Suu auki.” Sinne lusikka. Maistan jäätelön, jonka joku esiintyjistä nimeää ”metsän keltaiseksi iltapaisteeksi”.

Istun vieraiden ihmisten keskellä entisessä kirkkosalissa silmät kiinni, ja joku pyysi minua juuri avaamaan suuni. Jännittää.

Olen yleisönä Pitskun Kulttuurikirkon Aistikylpy-esityksessä. Jokaisella katsojalla on oma kylvettäjänsä, kehitysvammainen nuori, joka herättelee tanssin, puheen ja kosketuksen kautta katsojan kaikkia aisteja.

Jännitykseni raukeaa hiljalleen turvallisuuden tunteeseen. Esitys tavoittaa jokaisen aistini, mutta se ei sittenkään taida olla kylvyn pääasia. Aistielämysten välittäminen on keino päästä reviirini sisälle. Lasken suojamuurini ja minusta tuntuu, että kohtaamme kylvettäjäni kanssa vertaisina – ilman kehitysvammaisuuden ja ”normaaliuden” leimoja. Olemme samassa veneessä. Ei siis aistikylpy, vaan jonkinlainen meri.

Ilman näköaistia

Pimeys on niin täydellinen, että aivoni tuntuu hämmentyvän. Se roiskii mustaan näkökenttääni revontulen tapaisia harhakuvia. Haparoin käsikopelolla puiston penkille. Tuulee, peippo pudottelee säkeitään pääni yläpuolella.

Peippo on korvanlumetta. Olen parinsadan neliömetrin kokoisessa kontissa Tallinnan Ahhaa-tiedekeskuksessa. Dialogi pimeässä -näyttely tarjoaa näkeville kokemuksen sokeana elämisestä. Konttiin on lavastettu pimeä rinnakkais-Tallinna puistoineen, ravintoloineen ja venematkoineen.

Korvani tuntuvat suorastaan venyvän pituutta niiden yrittäessä paikata näkökyvyn puutetta: kompastunko, missä muut kulkevat?

Onneksi on Anna. Hän on oppaamme pimeässä: kolmikymppinen nainen, joka sokeutui vuosikymmen sitten onnettomuudessa. Tässä ympäristössä hän on näkevä, me sokeita. Anna ohjaa ryhmämme puistosta veneretkelle. Kuulen lokkien kirkunaa, perämoottorin räimeen ja tunnen kasvoilleni lentävät pärskeet. Veneeltä päädymme ravintolaan, jossa ryhmänä puramme yhteistä kokemustamme. Puoli tuntia kestäneen kierroksen aikana olemme alkaneet ymmärtää sokeiden kohtaamia haasteita syvällisemmin kuin koko siihenastisen elämämme aikana.

Lopuksi Anna kysyy arasti haluaisimmeko nähdä hänet kontin ulkopuolella. Huikkaan ”Totta kai!” ensimmäisten joukossa. Kätellessäni häntä huikaisevassa valossa huomaan katuvani. Pimeässä olin ehtinyt unohtaa Annan sokeuden. Valossa, omalla mukavuusalueellani, puemme jälleen päällemme näkevän ja sokean roolit ja olemme taas hieman kauempana toisistamme.

Yksi aisti kerrallaan

Nousen raitiovaunuun Helsingin Töölössä, määränpäänä Ruoholahti. Päätän terästää jokaisen aistini äärimmilleen havainnoidakseni matkan yksityiskohdat.

Kokemus on voimakas ja hieman absurdi. Tuoksuista mieleen jäävät penkkien muovi ja vanha viina. Uutuudenkarhea kulkupeli vie laitapuolen kulkijaa ties mistä ties minne. Ilmastoinnin humina sekoittuu monikieliseen puheensorinaan. Erotan siitä katkelmia, päivän puheenaiheita ja ärähdyksiä: ”Oon siellä ihan just.”, ”Päästäkää perhana ensin ulos, ennekuin tuutte sisään!”, ”Syrjäytyminen on sitä, ettei kukaan ota enää vakavasti…”

Talvivaatteet hiostavat, vaunu keinuu milloin unettavasti, milloin vie jalat alta nytkäyksillään.

Nainen tulee sisään Hietaniemen hautausmaan pysäkillä ja asettuu viereeni. Muovipussissa hänellä on tuhkauurna, johon kirjatun nimen erotan selvästi. Niin etenemme lähemmäs merta, kaikki yhdessä, elävät ja kuolleet.

The post Aistimatkalla appeared first on Souli.