Hyvä lukija,

 

 

On tärkeää ymmärtää kokonaisuuksia, miksi täällä ollaan ja kuinka tänne on tultu. Voidakseen käsittää suurempia kulttuurisia yhteyksiä ihmisen on ennen kaikkea ymmärrettävä itseään ja perheensä historiaa. Tämä on Berndt Arellin mukaan kulttuuriperintöajattelun ydin. Arell on Svenska kulturfondenin johtaja, joka siirtyy vuodenvaihteessa johtamaan Ruotsin Kansallismuseota. Hänen äänensä on yksi niistä monista viisaista äänistä jotka tässä DialogWebin numerossa selittävät, miksi aineeton kulttuuriperintö on niin tärkeä asia meille kaikille. Valtiotasolla Baltian maat, Islanti ja Norja kuuluvat niihin valtioihin, jotka ovat ratifioineet Unescon vuonna 2006 voimaan astuneen aineettoman kulttuuriperinnön suojelusopimuksen.

Kjærsti Gangsø on norjalaisen opintoliiton Studieforbundet kultur og tradisjonin toiminnanjohtaja. Hän puhuu ”käyttämisen kautta säilyttämisestä” ja valitsee esimerkiksi kansantanssin ja kansanmusiikin: vaikka ihanteena on vanha perinne, se muuttuu ajan myötä. Kjærsti Gangsø itse tekee kovasti töitä muuttaakseen Norjan lainsäädäntöä siten, että sepän koulutusohjelman perustaminen tulisi mahdolliseksi.

Islantilainen villapaita on toinen hieno esimerkki siitä, miten vanha perinne voidaan uudistaa niin, että siitä tulee pienyritysten, taiteilijoiden ja suunnittelijoiden tulonlähde. Itä-Islannissa toimiva osaamiskeskus panostaa tuotekehittelyyn ja käyttää paikallisia materiaaleja, kuten puuta (Itä-Islannin Hallormsstadissa on metsää), villaa ja poroista saatavia materiaaleja. Keskus on myös mukana Creative Communities -hankkeessa. Ruotsin, Tanskan, Norjan ja Islannin yhteisen hankkeen tarkoituksena on vaihtaa kokemuksia käsityöläisyydestä ja luoda uusia työpaikkoja. 

Färsaarilla veneenrakennustaito uhkaa kuolla sukupuuttoon ja sen myötä myös kaunis, perinteinen puuvenemalli. Tunnelin päässä näkyy kuitenkin valoa. Venemallia nimittäin käytetään edelleen perinteisissä soutukilpailuissa, ja nyt saarten kulttuuriministeriö on asettanut työryhmän tutkimaan, miten tämä korvaamaton perinne voidaan parhaiten säilyttää.

Kulttuuriperinnön hoitaminen, hyödyntäminen ja säilyttäminen ei kuulu vain museoille ja muille kulttuuri-instituutioille vaan myös tavallisille ihmisille. Tämä käy selvästi ilmi Viron artikkelista, jossa käsitellään vuonna 2010 aloitettua Viron immateriaalisen kulttuuriperinnön kartoittamista. Aivan tavalliset virolaiset keräävät elävää tapakulttuuria, perinteitä ja perinnetaitoja siinä toivossa, että ne jäävät elämään. Perinnetiedon kirjoon kuuluu mm. hiidenmaalaisten jäljittelemätön huumori (mieluiten he kertovat vitsejä naapurisaaren, Saarenmaan, asukkaista), pitsin virkkaus, kalan savustus ja ruisleivän leipominen. 

Perinteitä voidaan välittää eteenpäin tehokkaasti myös pienemmässä mittakaavassa, kuten ahvenanmaalainen esimerkki osoittaa. Ulf ja Karin Eklund ovat perustaneet kotiinsa luomuleipomon ja käsityökahvilan ja opettavat ryhmiä maastossa, keittiössä ja leipomossa.
Käsityöperinteen säilyttämisestä voi myös tulla varsinainen kansanliike. Tästä hyvä esimerkki on craftivismina tunnettu ilmiö. Ruotsin artikkelissa mainitaan  Stickkontakt-yhteisön Brunaluna, Maskan ja Luftmaskan, jotka koristelevat Tukholman katumiljöötä kudotuilla ja virkatuilla koristeilla. 

– Alussa se oli vain hauskaa, mutta pikku hiljaa meissä on herännyt kaikenlaisia ajatuksia. Tuomme  jotain feminiinistä urbaaniin tilaan, joka ainakin tähän asti on valtaosin miesten rakentama ja suunnittelema. Pelkästään asettamalla näkyviin pienen esineen voi muuttaa jotain, Brunaluna selittää.

Tanskan artikkeli osoittaa, että perinteiden välittäminen on myös tärkeä pedagoginen metodi. Odense Fagskolen rehtori Karen Maigaard käyttää sanaa ”gøremålspædagogikk”, askaroinnin pedagogiikka. Hän painottaa, että tanskalaisten kotitalous- ja käsityöoppilaitosten (joita 1.9. lähtien kutsutaan nimellä De Frie Fagskoler, vapaat ammattioppilaitokset) opiskelijat oppivat luomaan sosiaalisia verkostoja ja tekemään koulutukseen ja työhön liittyviä valintoja. Maigaardin mielestä on sääli, että vapaita ammattioppilaitoksia ei arvosteta riittävästi. On paradoksaalista, että nämä koulut kärsivät oppilaspulasta samaan aikaan kun Tanskan hallituksen tavoitteena on, että 95 % nuorista suorittaa niin sanotun nuorisokoulutuksen.

Kaikki varmaankin haluavat yhteiskunnan, joka antaa jokaiselle todellisen mahdollisuuden selvittää, kuka hän on ja miksi hän on täällä.